Vanh paatt
Vanh paatt
Pysätysi vanhan kalastajapaatin tyyjö Iniön kylä sillal. Se ol taas vetän mnuun kylkkehes. Oti mukava istuinplassi sillam paalumpääst ja pureskelin tapan mukka ruahonkortt.
Paati isänttä en tunten. Varmastenki vanh kalastaja. See huamasi ett paatt ol häne rakkautes. Se ol nii nätiks laitett ett siihe oikke itekkin kiintys. Päältäs se ol tummavihjane ja sisätäs tervaruski. Muarop paljastivas se olevas silt aikkaurelt kote viäl koneist appu ollu. Kone ol siihen kyll pali jälkkempäi tällätt.
Jaa-a. Mink näköse mahrova oll tämä ranniko ensmäisek katavnaoloil pykätyp paati? Terävahterissi ne ainaki oliva.
Tämä paat ol ainakim pykätt mert varte ja ol mone sukupolve aikan tämseks muakkantun. Ahteristas se ol syvä ja suivi. Peil näyt hullunkurisem piänelt, varmastenki sentähre että nykysis paateis ne ovas suuri. Tämsem paati malli mes saattim perinöks entispolvilt, muttei me hualittu stää. Ruvetti vaa leipoma omam pää jälkke.
Mnää en voinu vastusta paatin kutsu tull pruuvaama mimmost siin o oll. Katteli ympärillen ettei kettä ollu lähel, totteli sen kehotust ja astusi siihe. Heti huamas toreks ett pakki olla menttyp pali. Tämä ott nii mukavaste vasta. Vaikkas istusi misä vaa, vaikk parttam pääl, nii joka paikas ol hyvä. Ei ollus säsära vikka ollenka ja tuns ett täsä vast o vesielukk. Kyll nykysis paateis huama mitä olla menetett. Ei miäs, paat ja meri enä passakka yhte, eikä puhelt toisilles. Sanota ete niil ols sialu. Ne ei puhel mittä. Vai puhelevak ne kuitenki ja me ei ymmärret. Tahtovak nes sannu ett ne o muukalaissi merel, eikä meri otakka niit ystäväkses, kotei ne niias sill. Tökkivä, sukeltavak ko jääpuikk taikk lentäväp pisi pintta. Nykyajam paatim pykämise ja malli o määränn mukavuurenhalu, ylelisys ja kova faart. Mennä nii ete linnu alt pois kerkk.
Mauno Norima, ”Jonni Joutavi”
Uudenkaupungin Kirjapaino Oy 1985
